Category Archives: Personal

Me muutetaan Helsinkiin!

Voi vitsi, olen jo tovin odotellut, että pääsisin kertomaan teillekin yhdestä isosta muutoksesta!

Kohta 2,5 vuotta Tampereella on ollut aivan ihanaa aikaa (niistä ajoittaisista pienistä uuden kaupungin tuomista vaikeuksista huolimatta) ja Tampere on tuntunut paljon enemmän kodilta, kuin mitä osasin odottaa. Rakastan olla lähellä metsiä ja järviä, rakastan meidän ihanaa asuntoa ja rakastan tamperelaisten rennon rempseää asennetta. Samassa olen myös kaivannut tosi paljon kaupungin sykkeeseen Helsinkiin, jossa on ennen kaikkea suurin osa omasta tukiverkostani perheineen ja ystävineen. Myös monet niin poikaystävän kuin meidän yhteisetkin kaverit ovat näiden vuosien aikana muuttaneet Tampereelta pääkaupunkiseudulle, joten hinku sinne takaisin on alkanut herätä meillä molemmilla. Alunperinkin tiesimme tämän olevan vain väliaikainen etappi määrittelemättömän ajan, ja näin parin vuoden jälkeen meillä molemmilla alkoi vahvistua ajatus siitä, että on hiljalleen aika palata Helsinkiin.

Kevät tuntui oikealta ajalta muuttaa sopivasti ennen kesän häitä, joten laitettiin pyörät pyörimään. Nyt poikaystävän työkuviot ovat selvillä, ja hän aloittaa huhtikuun puolella työt Helsingissä. Olen niiin onnellinen, voi vitsit! Minulle tämä on tietysti tosi iso ja odotettu muutos, sillä en ole asunut kotikaupungissani Helsingissä vakituisesti sitten vuoden 2013 muutettuani ensin Vaasaan opiskelemaan ja sen jälkeen suoraan Tampereelle. En malta odottaa, että ihan pian asun pitkästä aikaa samassa kaupungissa perheen ja ystävien kanssa, eikä tarvitse myöskään suhata enää työjuttujen perässä kahden kaupungin väliä. Voi ihan oikeasti asettua yhteen paikkaan <3

Helsinki

Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että laitamme pian meidän asunnon myyntiin – vink vink jos joku siellä ruudun takana etsii Tampereelta ihanaa kaksiota Pyynikiltä. Tästä tulee kyllä olemaan vaikea luopua – voi kun tämän voisi vaan teleportata toiseen kaupunkiin! Toivotaan kuitenkin, että löydetään meille ihana koti sitten Helsingin päästä :)

Tavoitteista ja unelmista

Näin uuden vuoden vaihduttua olen viime aikoina miettinyt paljon omia tavoitteitani ja unelmiani tälle vuodelle. Minulla on tietysti esimerkiksi asumiseen ja perheeseen liittyviä unelmia, mutta uratavoitteet mietityttävät. Mikä on seuraava iso steppi urallani? Mitä suurempaa tavoitetta varten teen nyt töitä? Päässä pyörivät kysymykset ovat saaneet välillä ahdistumaan, etenkin kun ympärillä puhutaan paljon tavoitteiden asettamisen merkityksistä ja siitä, miten konkreettiset tavoitteet mahdollistavat uralla etenemisen. En nimittäin juuri nyt tiedä yhtään, mitä kohti tavoittelen.

Uskon, että tämä fiilis juontaa ainakin osittain juurensa siihen, että valmistuin viime vuonna. Kauppatieteiden maisteriksi valmistuminen oli ollut se suurin tavoitteeni niin monen vuoden ajan ja erityisesti viime vuonna kirkkaimpana mielessäni viimeisten kurssien ja gradun kanssa painiessani. Nyt kun tuo tavoite on viimein saavutettu ja maisterin paperit ovat takataskussa, on ehkä jopa vähän tyhjä fiilis. Mitä suurempaa tavoittelen tänä vuonna? Viime vuonna minulla oli valmistumisen lisäksi valtavan hienoja työprojekteja, kuten Euroopan komission yhteistyö, joka toi juuri sitä kaivattua uutta haastetta työhöni. Ihania työjuttuja on toki tiedossa tällekin vuodelle, mutta ei vielä niin montaa tai mitään Invest EU:n kaltaista haastavampaa projektia. Toki tiedostan, että tässä työssä projektit tulevat eteen välillä todella nopeallakin tahdilla, joten näin tammikuussa on turha vetää vielä minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Se on vaan välillä vaikea muistaa, vaikka monivuotisen yrittäjäuran jälkeen pitäisikin jo osata sietää epävarmuutta ja epätietoisuutta.

George1

Näitä asioita päässäni pohdittuani olen lopulta todennut, miten hölmö on se ajatus, että jokaisena vuonna pitäisi tapahtua jotain suurta ja mullistavaa omalla uralla. Harvoin kenenkään elämässä se kuitenkaan menee niin, vaan luonnollisesti välillä tulee tasaisempia vaiheita – aina ei voi saada tutkintoa kouraan, vaihtaa työpaikkaa tai saada ylennystä. On myös ihan ok, ettei aina tiedä oikein itsekään sen tarkemmin, mitä seuraavaksi tavoittelee. Tiedän ainoastaan haluavani jotain uutta ja haastavaa, jotain missä voisin kehittää itseäni lisää. Tuleeko se sitten olemaan tähän työhön liittyvää vai jotain ihan muuta, sitä en vielä tiedä. Juuri nyt nautin kuitenkin tästä nykyisestä tilanteesta ja kypsyttelen niitä tavoitteita omassa päässäni, ehkä ne sieltä vielä muotoutuvat ajan myötä.

Viime viikolla unelmakarttoja tehdessämme selailin lehtipinoja etsien sopivia kuvia tai fraaseja, jotka puhuttelisivat minua. Löysin unelmakartalleni elämyksiin, matkustamiseen, asumiseen ja rakkauteen liittyviä lehtileikkeitä, mutta eteeni tuli myös kolme osuvaa tekstiä, jotka niinikään leikkasin irti. Ne eivät ehkä tee unelmistani yhtään sen konkreettisempia kuin mitä ne olivat ennen unelmakartan tekoakaan, mutta kuka tietää, ehkä voin myöhemmin palata karttaan ja todeta, että niillä oli jokin merkitys.

“Olen ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan”

“Create”

“Älä katso sinne, minne et mene”

George3

Mitä ajatuksia tavoitteet ja unelmat herättävät teissä? Onko teillä jotain isoja tavoitteita tälle vuodelle?

Photos: Johanna Turpeinen / Edit by me

Yksinäisyydestä ja aikuisiällä ystävystymisestä

Edellisessä postauksessa puhuin positiivisuudesta, kun taas tänään kirjoitan minulle hieman vaikeammasta ja henkilökohtaisemmasta aiheesta. Toiminee hyvänä muistutuksena siitä, ettei täällä ruudun toisella puolellakaan ole aina pelkkää hymyä.  Olen kirjoittanut ensimmäisen version tästä tekstistä jo yli vuosi sitten toukokuussa, ja olen palannut tähän aina tasaisin väliajoin jotain muokatakseni, mutta en vain ole saanut tätä julkaistuksi. Jossain vaiheessa tuntuikin, että haluaisin jättää postauksen sinne luonnosten uumeniin. Mieleni valtasi kuitenkin ajatus siitä, miten yksinäisyydestä puhutaan mielestäni edelleen aika vähän, ja miten siihen liittyy ehkä jonkinlainen häpeän tai epäonnistumisen tunne. Miksi en siis omalta osaltani pyrkisi vähentämään aiheeseen liittyviä negatiivisia viboja puhumalla omista kokemuksistani? Ehkä voin antaa vertaistukea jollekin samassa tilanteessa olevalle tai muuten samoja tunteita kokevalle, siksi rohkaistun viimein painamaan julkaise -nappia.

Takana on pari vuotta Tampereella asumista ja olen viihtynyt täällä ihan hurjan hyvin, paremmin kuin osasin ikinä kuvitellakaan. Olen ylpeä siitä, että olen uskaltautunut heittäytyä epämukavuusalueelleni ja tilanteeseen, josta tutut ympyrät puuttuvat – valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, etteikö se olisi ollut välillä haastavaa. Olen nimittäin tuntenut oloni täällä välillä tosi yksinäiseksi, joka on suhteellisen uusi tunne itselleni. Toki olen joskus aikaisemminkin kokenut hetkiä yksinäisyydestä, kuten Vaasan opiskeluaikojeni alussa, kun en oikein tuntenut  vielä kuuluvani joukkoon. Sieltäkin kuitenkin löytyi ajan myötä useampi läheinen ystävä ja läjä ihania tyyppejä, jotka ovat yhä valtavan tärkeä osa elämääni. Tänne Tampereelle muutettuani olen kuitenkin saanut todeta, ettei tällaiselle ekstroverttiluonteellekaan ole ihan helppoa löytää aikuisiällä ystäviä uudesta kaupungista ilman työ- tai opiskeluyhteisöä, millä on aika iso merkitys uuteen paikkaan sopeutumisessa.

Koski1

Olen tottunut siihen, että ympärilläni on paljon ihmisiä, ystäviä monesta eri porukasta ja tietysti myös perhe, johon voi aina turvautua. Onkin ollut outoa löytää itsensä tilanteesta, jossa ei olekaan montaa tyyppiä, jolle soittaa ja pyytää tulemaan luokse tai lähtemään käymään kahvilla hetken mielijohteesta. Vaikka olen aina ollut sosiaalinen ja minun on helppo tutustua ihmisiin, ei uusien suhteiden ja tukiverkkojen luominen tapahdukaan ihan hetkessä. Tietenkään. Väistämättä sitä kuitenkin miettii, että olisin voinut varmasti olla aktiivisempi – pyytää useammin kivan oloisia tyyppejä kahville tai ehdottaa vaikka koiralenkille lähtemistä. Jokainen samassa tilanteessa ollut kuitenkin osaa varmasti samaistua siihen, että jatkuva uusiin ihmisiin tutustuminen ja ystävyyssuhteiden alusta asti luominen voi olla myös henkisesti todella raskasta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aikuisiällä voi yhtä lailla ystävystyä kuten nuorempanakin, mutta etenkin tällaisessa elämäntilanteessa ilman varsinaisia olosuhteita (kuten sitä työ- tai opiskelupaikkaa), on sillä omalla aktiivisuudella todella suuri merkitys.

Yksinäisyys ei onneksi ole vallitseva fiilis arjessani koko ajan, vaan joinakin viikkoina enemmän ja välillä vähemmän. Muistan kerran, kun juttelin siskoni kanssa puhelimessa ja hänen kysyessä kuulumisia purskahdin yhtäkkiä itkuun. En ollut puhunut hänen kanssaan aiheesta aikaisemmin, joten hän ensin ihmetteli, että “sähän olet somen perusteella aina menossa!”. Hyvä muistutus siitä, ettei koskaan pitäisi tehdä johtopäätöksiä jonkun, varsinkaan tuntemattoman ihmisen elämästä somen perusteella. Sama yhtäkkinen itkupurkaus tuli myös (parin viinilasin jälkeen tosin), kun muutama viikko sitten opiskelukavereideni illanvietossa yksi ystävistäni totesi, kuinka rohkea olen ollut kun olen muuttanut. Muistan viime vuodelta, juuri tuolloin toukokuulta kun tätä tekstiäkin aloin kirjoittaa, miten yksinäisyys ensimmäistä kertaa iski vasten kasvoja. Poikaystäväni oli työreissulla ja ne pari harvaa ystävää niinikään poissa kaupungista – samassa kun kesän ensimmäisten helteiden myötä some täyttyi terassilla perjantai-iltaa viettävistä kaveriporukoista. Harmitti niin paljon, ettei ollut ketään ketä pyytää lähtemään vaikka lasilliselle.

Olen hurjan kiitollinen niistä muutamista ystävyyssuhteista, joita olen täällä asuessani luonut ja joita ei ehkä olisi syntynyt ilman tänne muuttoa. Eräästä tamperelaisesta ystävästä on tullut minulle parissa vuodessa niin tärkeä, että pyysin hänet yhdeksi kaasoistani. Olen tietysti myös onnekas, että kotikaupungissani Helsingissä on valtavasti ystäviä ja sinne pääsee aina käymään, en sentään asu eri maassa tai peräti toisella puolella maailmaa. Arki on minulla kuitenkin Tampereella ja juuri sitä arkista ystävien läsnäoloa ja kaveriporukkaa ympärillä kaipaan. Yksinäisyys nostaa päätään etenkin tilanteissa, kun ystäväni Helsingissä sopivat Whatsappin ryhmäkeskusteluissa leffailtaa tai extempore afterworkia, enkä pysty itse olemaan näissä hetkissä mukana. Onneksi minulla on täällä Tampereella lisäksi tukenani poikaystäväni – voisihan tosiaan olla sellainenkin tilanne, että olisin uudessa kaupungissa täysin yksin ilman minkäänlaisia tukiverkkoja. Maailmassa on tietysti paljon ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti yksin, joten tavallaan tuntuu typerältä puhua aiheesta, vaikka kyllähän yksinäisyyttä on monenlaista. Uskallan väittää, että jokainen on joskus tuntenut olonsa enemmän tai vähemmän yksinäiseksi ja että tunne on tuttu meille kaikille – yksinäisyys on niin monimuotoista ja sitä voi tuntea ihan jokainen elämäntilanteesta riippumatta.

Huh, tästä postauksesta tuli kaikista näistä kymmenistä muokkauskerroista huolimatta varmaan epäselvää tajunnanvirtaa, mutta saanpahan nyt ainakin vihdoin tämän julkaistuksi. Toivon, että tästä postauksesta voisi olla vertaistukea jollekulle samanlaisessa tilanteessa olevalle, ehkä juuri uudelle paikkakunnalle muuttaneelle tai muuten vaan yksinäisyyttä kokeneelle <3  Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Mitä ajattelette aikuisiällä ystävystymisestä? Entä onko teillä ollut elämässä tilanteita, joissa olette tunteneet olonne yksinäiseksi?