Vähän hukassa

Mainitsin jo jokin aika sitten luonnostelleeni postausta tulevaisuuden urasuunnitelmista (tai oikeastaan niiden puutteesta) ja aihe sai teiltä runsaasti kannatusta. Oman suunnan löytäminen on pyörinyt viime kuukausina päässäni jatkuvasti, tämäkin postaus on nähnyt luonnoksissa päivänvalon ensimmäistä kertaa kesäkuussa. On nimittäin sellainen fiilis, että on pikkuisen hukassa. Kirjoitinkin hieman aiheesta jo lähes vuosi sitten paljon kommentteja kirvoittaneessa Tulevaisuuden pohdintaa -postauksessani, johon moni tuli kertomaan samoista tuntemuksista, joten ajatusten yhä jyllätessä päätin taas kirjoittaa niitä hieman auki. Epätietoisuudesta, kun ei tiedä mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä.

Kirjoittaessani tuon dramaattisen ajatuksen ääneen rupeaa väkisinkin samalla naurattamaan, kysehän on loppupeleissä pienestä asiasta ja maailmassa on aika monta suurempaa murhetta kuin minun urapolkuni. Olenkin itsekin yllättynyt, miten paljon asia vaivaa minua – toisaalta olen luonteeltani sen verran suunnitelmallinen ihminen, ettei sinänsä mikään ihme, että suunnitelmien avoimuus ahdistaa. Reilu vuosi sitten kuunnellessani kesätöissä lounaalla opiskelijatutun puheita siitä, kuinka hänen ei enää tarvinnut palata takaisin Vaasaan, totesin miten mahtava tilanne kaikkien ovien ollessa avoinna. Nyt samassa tilanteessa ollessani mietin kuitenkin välillä, miten helppoa olisi, kun nyt olisi vaikka vielä yksi vuosi jäljellä tuota autuan vapaata ja huoletonta opiskelijaelämää.

Kroatia1

Kuten moni teistä ihanista tuolloin alkuvuodestakin postaukseen tsemppasi ja kommentoi, on ihan turha tässä vaiheessa stressata, sillä asiat menevät aina lopulta niin kuin pitääkin. Kaikella on tarkoituksensa – siihen olen aina uskonutkin. Toistin lausetta myös päädyttyäni aivan extempore hakemaan kesällä erästä todella kiinnostavaa harjoittelupaikkaa syksylle, vaikka niin ei todellakaan ollut alunperin suunnitelmissa. Ehkä juuri siksi paikka ei minulle auennut, ei vaan ollut tarkoitus. Ja vaikka ensin tottakai ärsytti, tuli lopulta kuitenkin helpotuksen tunne. Harjoittelu olisi nimittäin ollut Helsingissä, joten tämä syksy olisi ollut huonoin mahdollinen aika sille graduineen Tampereineen päivineen. Halusin kuitenkin hakea, sen tekemättä jättäminen olisi varmasti ärsyttänyt vielä enemmän.

Ja toisaalta jotain hyvääkin – tuo traineepaikka nimittäin antoi pikkuisen kipinää siihen, mikä minua voisi kiinnostaa. Kuten alkuvuodesta kirjoitinkin, on HR aiheuttanut aika ajoin opiskellessani epävarmuutta, lähinnä siksi ettei alasta ole käytännön kokemusta lainkaan. Tuo kyseinen hakemani HR:n harjoittelu kuulosti kuitenkin mielenkiintoiselta ja tuntui lohduttavalta saada edes vähän kiinni omista haaveista. Toki mieli ehtii varmasti muuttua vielä sataan otteeseen ja olen tietysti avoin kaikenlaisille mahdollisuuksille. Stressasin myös alkuun, mahtaisiko täällä Tampereella olla kiinnostavia alan harjoittelupaikkoja pääkaupunkiseudun tarjonnan ollessa kuitenkin niin paljon laajempaa, mutta sivusilmällä työpaikkailmoituksia selaten olen voinut huomata huolen olleen turha. Kevät tosin on täysin auki, kun tiedän työstäväni silloin vielä graduakin, mutta eiköhän kaikki tästä vielä ajan mittaan selkene.

Kroatia2

Nyt siis eikun nokka kohti uusia pettymyksiä haasteita! Tällä hetkellä viimeistelen tosiaan yhtä etäkurssia ja teen gradua, tämän työn ohella tietenkin. Näiden eksyneiden fiilisten iskiessä yritänkin aina muistuttaa itseäni, miten onnekas olen siinä mielessä, että vaikkei harjoittelupaikkoja ole vielä plakkarissa, on minulla kuitenkin tämä elantoni tuottava ihan mieletön työ. Uskon, että jokaiselle on olemassa oma polkunsa eikä ole yhtä ainoaa oikeaa sellaista. Otankin ehkä turhan usein paineita siitä, miten pitäisi oletusarvoisesti tehdä. Kuten kesällä, kun aloin pohtia jättäväni kesätöiden haun ensimmäistä kertaa vuosiin ja keskittyväni yrittäjänä toimimiseen. Mutta kun minun “pitäisi” kerätä lisää oman alani kokemusta ja mennä kesätöihin. Päätös oli kuitenkin yksi parhaista, harvoin sitä voi tässä vaiheessa työllistää itse itsensä, joten siitä oli otettava ilo irti. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu hullulta, että olen miettinyt mitä muut ajattelevat, mutta ei se ihmismieli aina toimi rationaalisesti. Tämä ehkä opettikin luottamaan enemmän omaan intuitioon oikeista päätöksistä. Täytyy vaan uskoa siihen, että aika näyttää ja elämä vie kyllä eteenpäin! :)

20 thoughts on “Vähän hukassa

  1. Hieno ja rehellinen postaus Jonna! Oot luonut harrastuksestasi menestyksekkään ja inspiroivan työn, joka ilahduttaa joka päivä myös muita ihmisiä. Kiitos siitä! Oon ihan varma, että löydät työelämästä paikkasi myös valmistumisesi jälkeen. :)

    Postaus oli kyllä täynnä itsellekin tosi tuttuja fiiliksiä. Viimeinen yliopistovuosi meneillään Tampereella ja tulevaisuus mietityttää jatkuvasti. Vaikka joka päivä toistelen itselleni, että kaikki järjestyy, pyörittelen asiaa silti mielessäni. Krooninen murehtija mikä krooninen murehtija? ;) Vaikka epävarmuus ja epätietoisuus ovat ihan normaaleja fiiliksiä tässä vaiheessa, täytyy vaan kerätä samalla luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta kohtaan. Jos joskus kaipaat juttuseuraa, täällä on toinen HR-alalle suuntaava hieman pallo hukassa. :)

    1. Voi kiitos Hanna! Miten sitä aina jännittääkin tällaisten vähänkään pintaa syvemmälle menevien postausten julkaisua – heti tuli kuitenkin niin hyvä fiilis teidän kommentteja lukiessa :) Kiitos siis itsellesi ilahduttamisesta <3

      Lohduttavaa kuulla muiden samassa tilanteessa olevien tuntemuksia! Kuulostaa niin tutulta, minullakin nämä pyörivät jatkuvasti mielessä, vaikka tosiasiassa ei ole hätä eikä mikään. Kaikki järjestyy kyllä, pitäisi vaan luottaa siihen. Olisipa hei kiva joskus käydä vaikka kahvilla täällä Tampereella - jospa vaikka löydettäisiin ne hukassa olevat pallot! ?

      1. Onneksi tosiaan löytyy muitakin samassa tilanteessa olevia ja sitä huomaa, ettei ole yksin asian kanssa. Ja kaikki varmasti järjestyy omalla painollaan.

        Hei kuulostaa tosi mukavalta! Laittelen sulle sähköpostia tänään, niin palaillaan vaikka siellä asiaan. :)

  2. Tää teksti olis voinu olla suoraan mun suusta! Opiskelen kanssa kauppatieteitä ja kamppailen ihan saman asian kanssa. Lisäks musta on tässä opiskeluvuosien aikana alkanut tuntumaan, ettei oma pääaine oo sittenkään se oma juttu ja koen siitä välillä suurta ahdistusta. Toisaalta yritän muistutella itelleni, että KTM:n tutkinto on siitä mahtava, että sillä voi tehdä hyvinki erilaisia hommia. Meidän ala myös joskus tuntuu oikein ruokkivaan itseään tässä urakeskeisyydessä. Mullakin on jo useammalta kesältä kokemusta oman alan hommista, mut opiskelukavereihin mahtuu porukkaa, jotka on esimerkiks ollu harjottelussa Hongkongissa tai päässy ulkomaille isoihin investointipankkeihin töihin, ja yhtäkkiä omat saavutukset ei tunnukaan “miltään”. En siis tarkota, että olis jotenki multa pois muiden onnistuminen, koska ne henkilöt on varmasti painanu ihan älyttömästi hommia saavuttaakseen ne, mutta itelle tulee siitä sellanen olo, että pitäis olla samassa pisteessä ja koko ajan saavuttaa asioita vielä vähän enemmän. Siihen ku lisää päälle sen, että todellisuudessa on hieman hukassa sen kanssa, mitä haluaa tehdä, niin ahdistus on valmis. Niin kuin säkin kirjotit ei pitäis ottaa liikaa paineita ympäristöstä, vaan tehdä ratkaisuja, mitkä tuntuu itsestä hyvältä. Miten tätä onkin joskus vaan niin vaikea toteuttaa! Lohduttavaa kuulla, että muutkin kamppailee samojen ajatuksien kanssa. Kiitos, että avasit sun ajatuksia aiheesta ja tsemppiä gradun pariin :)

    1. Iso kiitos itsellesi kun kommentoit – niin äärimmäisen lohduttavaa kuulla, ettei ole ajatustensa kanssa yksin! Tiedän mitä tarkoitat, minullakin on useampi koulukaveri saanut jo harjoittelun jälkeen vakituisen työpaikankin, ja väistämättä sitä vertaa itseään muihin vaikka ei pitäisi. Kuten sanoit ei se tietenkään ole mitään itseltä pois, päinvastoin olen vilpittömästi iloinen toisten puolesta etenkin kuullessani heidän nauttivansa työstään ja löytäneen oman juttunsa. Itsellä vaan kun ei ole vielä harmainta aavistustakaan, mikä se oma juttu voisi olla, niin ahdistaa – juuri niin kuin kirjoititkin.

      Pitäisi vaan uskoa, että kyllä meille jokaiselle löytyy se oma polku ennemmin tai myöhemmin! Kiitos vielä kun jaoit omia ajatuksiasi ja kuin myös hurjasti tsemppiä :)

  3. Ai että olipas ajatuksesi suoraan kuin omasta päästäni! Kutsun tätä yliopisto-opiskelujen loppumiseen liittyvää ahdistusta eksistentialistisena kriisinä, kun taas äitini mielestä kyseessä on ”länsimaalaisen ihmisen syndroomana”. Huvittavaa, että valinnan vaikeus tuottaa ahdistusta, vaikka senhän pitäisi nimenomaan olla positiivinen ongelma. Mutta kuten kirjoitit, nämä ”kaikki ovet auki” ja ”kaikki on mahdollista” -lausahdukset tuntuvat aiheuttavan enemmän ahdistusta kuin iloa kun ei edes tiedä että mihinkä suuntaan sitä elämässä ja työuralla lähtisi. En osaa antaa oikeaa vastausta, mutta on lohduttavaa kuulla, että meitä samasta syndroomasta kärsiviä on monta! Usein kuitenkin se suurimman ahdistuksen aiheuttaja on itse. Eikä tilannetta helpota se, että itseä ja omia valintoja on niin helppo vertailla muihin. Ihanasti sanottu tuo ”Kaikella on tarkoituksensa”, siihen haluan itsekin uskoa! Me kun ollaan kaikki niin erilaisia, että pitäisi jaksaa uskoa omaan tekemiseen, ja että se ura löytyy kun seuraa pienin askelin niitä orastavia kiinnostuksen kohteita. Ja vaikka valitsisikin työn, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan oma juttu, niin tulipahan ainakin kokeiltua! Kiitos ihanasta ja tsemppaavasta kirjoituksesta, meitä kun tuntuu olevan täällä ruudun takana monta samojen ajatusten kanssa painivaa. Mukavaa syksyä Jonna, ja iloa syksyyn! Kyllä me se oikea polku vielä löydetään, sitten kun niin on tarkoitus tapahtua! :)

    1. Ihanaa saada vertaistukea, kiitos Oona kun kommentoit! Nyt kun sen sanoit “ääneen”, niin onhan se hölmön kuuloista stressata valinnanvaikeudesta. Mutta kuten todettua, ei se ihmismieli aina toimi kovin rationaalisesti ? Itsekin toivoisin löytäväni sen oman jutun mahdollisimman pian, vaikka tosiasiassa hyvin harvalle se ensimmäinen “oikea” työpaikka on juuri se mitä haluaa tehdä lopun elämäänsä. Pitäisi siis nyt vaan osata höllätä ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy kyllä, meille kaikille!

      Kiitos vielä kivasta kommentistasi! Ihanaa loppusyksyä ja tsemppiä samojen fiilisten äärelle <3

  4. Hyvää pohdintaa ja tuo urapohdinta ja suunnan valinta on tärkeä asia. Olen sinua paljon vanhempi, kohta neljäkymmentä (hui!) ja myös KTM. Olen hyvin eri elämäntilanteessa kuin sinä. Minulla on jo lapsia, asuntolainaa ;) ja hyvä työ, varmasti sellainen, mitä moni toivoisi. Olen ollut kuitenkin pitkään samassa työtehtävässä ja haluaisin suunnata uraani uuteen suuntaan. Tehtävään, jossa toki tarvitaan samaa osaamista, kuin minulla on. Se tuntuu kuitenkin olevan tosi vaikeaa. Rekrytoinneissa olen jäänyt kakkoseksi sellaisille henkilöille, jotka ovat myös aiemmin olleet haettavaa vastaavassa tehtävässä. Siksi ei siis kannata lähteä tekemään jotain mikä on melkein sitä mitä haluat. Suunnan vaihtaminen on jälkeenpäin hankalaa. Ja tuossa elämäntilanteessa, kun ei tarvitse vielä paljon muita ajatella, kannattaa valita uran kannalta viisaasti. Tsemppiä!

    1. Kiitos Sanna kommentistasi, mielenkiintoista kuulla näkökulmia myös eri elämäntilanteessa olevilta :) Pidä kiinni halusta kokeilla jotain uutta, uskon että lopulta kyllä onnistaa! Sitä juuri itse stressaakin, että lähteekö alkuun väärälle polulle, mutta toisaalta varmaan hyvin harva löytää ensimmäisellä yrityksellä sen oman juttunsa. Hurjasti tsemppiä sinullekin – toivotaan että rekrytoinneissa onnistaa :)

  5. Tunne siitä, että ärsyttää hirveästi kun ei jokin hakemansa paikka ole auennutkaan, on varmasti tuttu kaikille alasta riippumatta. Itse ajattelen näistä samalla tavalla kuin sinäkin, että ei vaan ole ollut oikea aika, ja että sillä oli joku tarkoitus. Mitä mahdollisuuksia olisikin jäänyt huomaamatta jos kyseisen paikan olisi saanut? Muistan hakeneeni nykyiseen työpaikkaani muutamaankin kertaan, kummallakaan kerralla pääsemättä haastattelua pidemmälle. Hakemukseni oli kuitenkin jäänyt talteen, ja sain myöhemmin kutsun haastatteluun lähes samanlaisiin tehtäviin, joista poikikin sitten uusi työsopimus edellisen päätyttyä! :) Kuten aikaisemmassakin kommentissa todettiin, on meidän kauppatieteilijöiden keskuudessa varsinkin huomattavissa myös tätä kilpailua mitä hienommista työpaikoista, joihin verratessa se oma työura voi näyttää hyvinkin vaisulta. Myönteisellä ajattelutavalla mielestäni näihin voi kuitenkin suhtautua niin, että jokainen meistä lopulta löytää paikkansa. :)
    Jos jotain tsemppaavaa haluat kuulla, niin kai tiedät miten hienoa kokemusta saat ja kartutat koko ajan yrittäjänä? Se on jotakin sellaista johon ei ihan kuka vaan pystykään!

    1. Kiitos Julia ihanasta kommentistasi, tosi mahtava lukea että sinullakin kaikki kääntyi lopulta parhain päin! Aikaisemmassa työpaikassani minulla kävi samantapaisesti, joten ikinä ei tiedä mitä hienoa nurkan takana odottaa juuri sinua varten :) Nimenomaan sitä myönteistä ajattelua ja uskoa siihen, että jokainen löytää oman paikkansa. Iso kiitos tästä <3

  6. Olen sinua aika paljon vanhempi ja monia vuosia ollut HR hommissa. En suosittele. En itsekään tiennyt, mitä HR hommat todella ovat. Luulin, että koska olen empaattinen voin auttaa ihmisiä jne.Toisinaan niin onkin mutta loppupeleissä on aina autettava pomoja ja pidettävä työnantaja poissa oikeudesta. Ja isot pomot ovat usein todella vaativia eivätkä kuuntele järjen ääntä vaan heidän on aina saatava tahtonsa läpi. Sisäinen politikointi on jotain niin väsyttävää. Sen lisäksi koska useimmat HR asiat käsittelevät aika tärkeitä henk koht asioita esim. palkka, etuudet jne. ihmiset voivat käyttäytyä pyöristyttävän aggressiivisesti. HR ihmisen taas pitää aina olla miellyttävä ja hymyilevä. . Toisille pitää empatiaa jakaa mutta itse sitä ei saa koskaan. Yksinäinen ammatti. HR on myös enimmäkseen täynnä naisia eli juoruilu ja bitchailu sen mukaista. Tylsää kun on vain naisia; itse haluaisin enemmän miehiä työkavereiksi.

    HR hommissa pitää olla aika paksunahkainen ja pystyä pitämään puolensa ylimmän johdon kanssa. Sitä ei ehkä tule ajatelleeksi. Jos olet herkkä, mieti jotain muuta alaa. Sen lisäksi HR ihmisiä ei välttämättä arvosteta vaan heitä vähän vähätellään selän takana.

    Tiedän, ei ole kovin maaritteleva kuvaus HR:stä. Itselleni on jo liian myöhäistä mutta sinulle ei.

    1. Onneksi meidät on kaikki veistetty eri puusta ja se mikä ei sovi yhdelle, voi toiselle olla unelmien työ. Itsekin HR tehtävissä työskennelleenä uskon, että juuri Jonnan tapainen iloinen, avoin ja sosiaalinen henkilö sopii hyvin HR:ään. Toki HR:ssä, isommissa yrityksissä ainakin, on monenlaisia tehtäviä jotka eroavat vaativuudeltaan ja sopivat eri tyyppisille ihmisille. HR:n arvostukseen, tiimihenkeen ja muutenkin työpaikan mukavuuteen vaikuttaa yrityksen kulttuuri ja ihmiset. Kaikissa yrityksissä HR:ssä ei varmasti ole yhtä ikävää ( tai kivaa!) työskennellä ;)

      Valmistumisen aikaan mullakin oli suunta vähän epäselvä, enkä vieläkään ole varma mitä haluan tehdä ns.isona. Sen vain voin sanoa, että tällä hetkellä en voisi kuvitella parempaa työtä itselleni, ja kaikki aikaisemmat tehtäväni ovat lopulta vieneet polkuani oikeaan suuntaan. Kaikella todella on tarkoituksensa <3 En kuitenkaan halua tehdä tätäkään työtä ikuisesti, vaan lähinnä toiveissa on jatkuvasti haastaa itseni, oppia uutta ja tehdä mielenkiintoisia asioita. Tsemppiä ja luottoa urapohdintoihin Jonna!

      1. Kiitos molemmille Maijalle ja Lauralle kommenteista! Laura jo ehtikin sanomaan mitä itsekin ajattelen, että meistä on moneksi kuten myös niitä yrityksiäkin. Juuri sen takia suhtaudun avoimesti, minusta on itse kokeiltava ja koettava, onko jokin oma juttu vai ei. Harmi kuulla Maija sinun kokemuksistasi, toivottavasti kuitenkin löytäisit vielä jotain mieleisempää tai vaikka eri yrityksen, jossa olisi parempi tiimihenki. Haluaisin itse uskoa, ettei ikinä ole liian myöhäistä ja kuuleehan niitäkin tapauksia, jossa joku lähtee vielä vanhemmalla iällä opiskelemaankin eri alaa ja rakentamaan uutta uraa. Minusta se on tosi inspiroivaa ja nostan hattua!

        Lauralle; tulipa hyvä mieli lukiessani tarinasi! Näinhän sitä kuulee monesti sanottavan, kuinka kaikki uran eri vaiheet ovat lopulta vieneet sinne oikeaan suuntaan. Ja huikea asenne, että haluaa jatkuvasti haastaa itseään! Tästä sai rutkasti kannustusta, kiitos paljon kun kommentoit ja ihanaa loppusyksyä :)

  7. Kyllä vain mutta paksunahkainen pitää olla, ei riitä iloisuus, avoimuus ja sosiaalisuus. Pitää pystyä käsittelemään vaikeita ihmisiä, jotka eivät järjen ääntä kuuntele. Pitää omata tietynlaista auktoriteettia, jotta tulee kuulluksi. HR ihmisiltä myös odotetaan ihmeitä. Vaikka miten olisi asiat sössitty, koska neuvoa ei voitu pyytää tai kuunnella, HR:n tehtävä on hoitaa homma sutjakkaasti, niin ettei oikeuteen jouduta.

    Niinkuin joka ammatissa, toisinaan HR on ihan ok mutta minusta on tärkeää puhua myös ammatin kääntöpuolista. HR voi henkisesti olla aika vaativa ammatti. Siksi en suosittele herkkiksille. Varsinkin Suomessa, työpaikkakiusaamisen kärkimaassa.. Selvittele siinä sitten niitä konflikteja, kun osapuolet eivät voi sietää toisinaan. Ei niin järin mukavaa.

    1. Tuohon ylemmäs jo vastasinkin, mutta piti vielä kommentoida, että tottakai on tärkeä puhua myös kääntöpuolista! Kiitos siis siitä :) Kuten tuossa jo totesinkin, niin varmasti on myös paljolti kiinni yrityksestä, sen kulttuurista ja työkavereista kiinni, millainen ilmapiiri on työskennellä. Muilta saatu arvostus omaa työpanosta kohtaan on kyllä hurjan tärkeää ammatissa kuin ammatissa!

  8. Täällä myös yksi maisterivaiheen aloittava opiskelija, joka on aika hukassa! :D Olen koko opiskeluaikani tähän asti kuvitellut suuntaavani myöskin HR:ään, mutta nyt se ei vaan enää tunnu oikealta. Mitä lähemmäs valmistuminen tulee, sitä enemmän pohdin, että onko työ sellaista josta koen todella merkityksellisyyttä. Myös palkkauksen merkitys suhteessa työn merkityksellisyyteen on laskenut huimasti. Tässä ollaan niin isojen asioiden äärellä, että olen jopa miettinyt yliopiston ja maisterialan vaihtoa täysin toiseen. Toisaalta, en ole HR-hommia koskaan kokeillut käytännössä, joten en osaa varmaksi sanoa, olisiko se kuitenkin oma ala.

    Toisaalta, näin aikuiskasvatustieteen opiskelijana meillä korostetaan aina tätä kuuluisaa ‘elinikäistä oppimista’. Koskaan ei ole liian myöhäistä opiskella lisää, ja oikeastaan nykyisen työelämän elinehto onkin jatkuva itsensä kehittäminen. Näin tässä yritän itsekin ajatella, samalla kun pohdin mihin pääaineeseen lähden maisteria jatkamaan :) Jos haluat lukaista, kirjoitin juuri äskettäin samaisesta aiheesta omaan blogiini myös postauksen! :)

    https://lauraannikablog.blogspot.fi/2017/11/opiskelukuulumisia-ja-pohdintoja.html

    1. Kuulostaa hyvin tutulta! Aina epäröidessäni muistutan itseäni siitä, ettei minulla ole tippaakaan kokemusta alasta, joten mahdotonta sanoa voisiko se kuitenkin käytännössä olla mieluista. Täytyy itse kokeilla, ennen kuin voi muodostaa mielipiteen :) Olen myös samaa mieltä siitä, että ikinä ei ole liian myöhäistä kokeilla jotain muuta ja ruveta vaikka opiskelemaan tyystin eri alaa, sitähän tekee monet ihan vasta vanhemmallakin iällä. Ehkä meillä ei siis ole mitään hätää, hih ;)

      Kiitos kun kommentoit ja tsemppiä pohdintoihin, käyn lukaisemassa sinunkin postauksesi!

  9. Täällä palloteltiin ja pallotellaan kyllä edelleen samankaltaisia ajatuksia! Voi jukra miten sitä saakin vaivattua itseään niin hurjasti niillä mietinnöillä, mitä sitä haluaisi tulevaisuudessa tehdä. Valmistuin alkuvuodesta kasvatustieteen maisteriksi ja se oli totta kai niin mahtava tunne, että oli yksi suuri etappi elämässä saatu päätökseen, mutta samalla kauhistutti se ajatus, että mitäs kummaa nyt sitten! Kaikki oli niin avoinna ja erityisesti nimenomaan se, ettei sitä omaa juttuaan osannut vieläkään hahmottaa, ahdisti, ja töitäkin pitäisi hakea.

    Stressasin syksyä valtavasti, mutta lopulta kävikin niin, että kesän lopulla minulle tarjottiin töitä ja samaan syssyyn sain tiedon täydennyskoulutusopintoihin pääsemisestä, eli opinnotkin jatkuivat paljon nopeammin kuin olisin osannut kuvitella valmistumiseni jälkeen. Kyllähän minä halusin tarttua kiinni tähän minulle tarjottuun sijaisuuteen, vaikka en siihen pätevä ollutkaan, ja samalla lähtemään pienelle tutkimusmatkalle tarkastelemaan, olisiko tämä opettajatyö mahdollisesti kuitenkin se mitä kasvatusalalla haluaisin, kun sitä olen moneen otteeseen matkallani miettinyt. Tässä sitä nyt ollaan syksy painettu sekä omia opiskeluja että töitä ja vaikka olen kovasti pitänyt työstäni en vielä osaa varmuudella sanoa, olisiko tämä se oma juttuni. Lohduttaa kuitenkin kuulla, ettei sitä ole ainokainen joka tällaisia asioita mietiskelee ja sitä yrittää pitää mielessä sen, että kaikki järjestyy, sillä niin ne on tähänkin mennessä aina järjestynyt :) Tsemppejä sinne, ja kyllä se oma juttu me kaikki vielä löydetään jossain vaiheessa, vaikka voihan ärrimurri miten se välillä ärsyttääkin kun haluaisi tietää jo just nyt! :))

    1. Ihana kun jaoit omia ajatuksiasi ja kokemuksiasi, kiitos! <3 On todellakin lohduttavaa huomata, ettei ole ainoa näiden kanssa painiskeleva opiskelija, vaan monella muulla on samoja tuntemuksia. Mahtava kuulla, että sait työtarjouksen ja pääsit jatkamaan opiskelujakin :) Kyllä niillä varmasti joku merkitys on, vaikka ei se oma juttu lopulta olisikaan, mutta pääasia että nyt pidät työstäsi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *